Eksistentialistinen ja täysin turhanpäiväinen vuodatus

Ensimmäisen maailman ongelmahan tämä on: olla ”lukittuna” neljän seinän sisälle ilman että tarvitsisi tehdä töitä, tai oikeastaan juuri mitään muutakaan. Rahaa on ruokaan ja vuokra on maksettu ennalta. Kaikki perustarpeet on tyydytetty, mutta silti on hankala olla tyydytetty.

Normaalisti nautin siitä, että saan lukea kirjaa koko päivän jos siltä tuntuu. Nyt olisi erittäin hyvin aikaa opiskella espanjaa tai kuunnella kuuntelemattomia levyjä ja tutustua uusiin artisteihin ja bändeihin. Televisio ja suoratoistopalvelut pursuavat mielenkiintoisia elokuvia ja ilmaisia podcasteja löytyy laidasta laitaan. Miksi sitten menetän mielenkiintoni tehdä mitään, kun aikaa on käsillä loputtomiin?

Olemisen tapoja on tällä hetkellä vapaus lähinnä valita missä huoneessa tapan aikaani. Yritä siinä sitten luoda merkityksellistä elämää. Tulevaisuutta on hankala ajatella ja tuntuu tavallaan turhalta luoda suunnitelmia, kun karanteenin kestosta ei ole mitään tietoa. Ja kun karanteenin kestosta ei tiedetä, johtaa tämä tietysti siihen, ettei meillä ole mitään tietoa siitä, milloin koulut ja vapaaehtoisprojektimme seuraavan kerran avautuvat, mikä taas osaltaan luo epävarmuutta täällä olemiseen.

Ja kun toinen perimmäisistä syistäni tulla tänne on suljettu toistaiseksi, vie se aika paljon mielenkiintoa ajastani olla täällä. Päivittäin mielessäni käy ajatus palata Suomeen heti, kun löydän kohtuuhintaisen lennon. Toisaalta en halua jättää tätä kokemusta puolitiehensä, karanteeni saatetaan vaikka poistaa kesäkuussa. Vaakakupin vastakkaisilla puolilla painavat nyt jäämisen turhuus, ja palaamisen lopullisuus. Onko mitään järkeä jäädä tänne, jos vapaaehtoisprojektit pysyvät suljettuina vaikkapa tämän vuoden loppuun saakka? Toisaalta, jos palaan nyt Suomeen, niin milloin voin tulla takaisin Buenos Airesiin?

Pieniä valonpilkahduksia on toki näkyvissä päivittäin. Tänään esimerkiksi ”jouduin” käymään kaupassa tavallista kauempana, koska sunnuntain takia moni vihanneskauppa on kiinni. Käveleminen ulkona oli oikea nautinto! Aamupäivien lukuhetki katolla auringonpaisteessa on ollut mukava tapa aloittaa päivä. On myös erittäin ilahduttavaa huomata, että pystyn käymään keskusteluja espanjaksi kolumbialaisten ja venezuelalaisten kämppiksieni kanssa. Positiivista ei siis pelkästään ole se, että kielitaitoni on kohentunut, vaan myös kivoihin ihmisiin tutustuminen. Eikä elämä täällä oikeasti ole kurjaa, tylsää vain välillä.

Vaikka olenkin luonteeltani joskus hyvin malttamaton ja haluan kaiken heti, tajusin tänään, että eiköhän Buenos Aires ole paikoillaan vielä ensi vuosikymmenelläkin. Jos en tällä kertaa näekään ”tarpeeksi” Buenos Airesia, koe elämäni parasta aikaa tai opi espanjaa täydellisesti, voin varmasti palata tänne joku päivä jatkamaan seikkailua. Kuka tietää mitä silloin tapahtuu!

Onko tästä blogikirjoituksesta sitten ollut mitään hyötyä? Ainakin minun päivästä kului muutama tunti tätä kirjoittaessa ja pääsen päivittelemästä päivittämätöntä blogiani.