En minä nyt yksin ole, mutta en voinut olla käyttämättä yhden lapsuuteni suosikkielokuvan nimeä otsikossa.

Geannina lähti eilen Costa Ricaan ja olen viimeinen vapaaehtoinen kodissamme. Onneksi täällä sentään asuu muitakin, ystäviä, joiden kanssa aika kuluu. Kotimme on kuitenkin muuttunut koko ajan hiljaisemmaksi. Myös tilanne vapaaehtoistöiden suhteen on pysynyt samana, projektit ovat ja pysyvät kiinni. Karanteenia jatketaan säännöllisesti kahden viikon välein. Tämä ei ole paras hetki kokea Buenos Airesia, enkä minä voi hyvin karanteenissa.

Olen siis päättänyt palata kotiin. Tällä hetkellä en voi tehdä Buenos Airesissa sitä, mitä tulin tänne tekemään: työskennellä lasten kanssa, tutustua kaupunkiin ja argentiinalaisiin ihmisiin ja seikkailla. Olen siis hyväksynyt tilanteen, enkä voi tehdä asialle mitään tällä hetkellä. Tämän takia palaan nyt Suomeen, mutta suunnitelmissani on jo palata Buenos Airesiin. Joku päivä.

”Kukapa olisi arvannut?”, kysyin tänään aamukuudelta väsyneenä Geanninalta, kun vilkutimme Christinelle hyvästejä kodimme ovelta. Kysymys oli aika monisyinen. Olimme vasta edellisenä iltana puhuneet illallisella, kuinka meillä kaikilla oli suuria suunnitelmia uuden vuoden ja vuosikymmenen varalle, nyt suunnitelmat oli laitettu tauolle. Kukaan meistä ei olettanut, että aikamme vapaaehtoistöissä olisi suurelta osin kotona olemista. Ja vielä pari viikkoa sitten Christine oli vakuuttanut meille, että hän jää kanssamme Buenos Airesiin elokuuhun saakka.

Ymmärrän todella hyvin, miksi Christine halusi palata Tanskaan, enkä syytä häntä päätöksestä. Harmitti tietysti jättää hyvälle ystävälle hyvästit. Talo tuntuu taas pikkuisen tyhjemmältä, hiljaisemmalta. Olen kuitenkin iloinen, että tänne jäävä porukka on tiivistynyt viime päivinä. Eilen söimme yhteisen, ”viimeisen” illallisen ja monena iltana ja päivänä olemme jutelleet porukalla. Emme ole enää vapaaehtoiset ja muut, vaan olemme entistä enemmän yhtä. Se on yksi suurimmista syistä, miksi haluan edelleen jäädä tänne.

Tänään on siis karanteenin 49. päivä. Aika on menettänyt merkityksensä, vapaaehtoistöistä tuntuu olevan ikuisuus ja päiviä on hankala erottaa toisistaan. Olen viettänyt karanteenissa enemmän aikaa kuin tutustuen Buenos Airesiin tai vapaaehtoistöitä tehden. Mutta vaikka välillä tuntuu, että aikani täällä menee hukkaan, ei se ole niin yksinkertaista. Olenhan saanut uusia ystäviä, oppinut espanjaa, jakanut suuria tunteita ja keskustellut kiihkeästi yömyöhään. Ja karanteenistakin huolimatta tämä kokemus jää varmasti paremmin mieleeni kuin ilman sitä. Toiveikkaana myös odotan sitä päivää, kun pääsemme ulos kodista vaikkapa puistoon. Toivon, että se päivä koittaa ennen paluutani Suomeen.

Viime perjantaina jouduimme muuttamaan huoneestamme pois. Meille vapaaehtoisille on varattu kaksi huonetta, mutta tilanpuutteen vuoksi meille vuokrattiin helmikuussa kolmaskin huone. Nyt kun väki on vähentynyt, jouduimme sulkemaan kolmannen huoneen. Muutimme Geanninan ja Christinen kanssa isoimpaan, 10 hengen huoneeseen, kunnes kuulimme, että Louison ja Camille lähtisivät koteihinsa parin päivän päästä. Koska nykyinen, iso huoneemme antaa kadulle päin, on se meluisa. Tämän takia päätimme muuttaa Louisonin ja Camillen entiseen huoneeseen. Hassu ajatella, että olen asunut kolmessa eri huoneessa tässä talossa. Tuleekohan muutkin huoneet minulle tutuiksi? Viisi huonetta on vielä käymättä läpi, ehkäpä siinä olisi projektia loppuajalle.

Täällä syksy tekee tuloaan, lehdet kellastuvat puissa ja sisällä saa jo pitää villasukkia jalassa. Aurinko kuitenkin lämmittää ulkona käydessä ja katolla pärjää edelleen lyhyissä lahkeissa. Voinkin siis lähettää aurinkoisia terveisiä Suomeen.

Ensimmäisen maailman ongelmahan tämä on: olla ”lukittuna” neljän seinän sisälle ilman että tarvitsisi tehdä töitä, tai oikeastaan juuri mitään muutakaan. Rahaa on ruokaan ja vuokra on maksettu ennalta. Kaikki perustarpeet on tyydytetty, mutta silti on hankala olla tyydytetty.

Normaalisti nautin siitä, että saan lukea kirjaa koko päivän jos siltä tuntuu. Nyt olisi erittäin hyvin aikaa opiskella espanjaa tai kuunnella kuuntelemattomia levyjä ja tutustua uusiin artisteihin ja bändeihin. Televisio ja suoratoistopalvelut pursuavat mielenkiintoisia elokuvia ja ilmaisia podcasteja löytyy laidasta laitaan. Miksi sitten menetän mielenkiintoni tehdä mitään, kun aikaa on käsillä loputtomiin?

Olemisen tapoja on tällä hetkellä vapaus lähinnä valita missä huoneessa tapan aikaani. Yritä siinä sitten luoda merkityksellistä elämää. Tulevaisuutta on hankala ajatella ja tuntuu tavallaan turhalta luoda suunnitelmia, kun karanteenin kestosta ei ole mitään tietoa. Ja kun karanteenin kestosta ei tiedetä, johtaa tämä tietysti siihen, ettei meillä ole mitään tietoa siitä, milloin koulut ja vapaaehtoisprojektimme seuraavan kerran avautuvat, mikä taas osaltaan luo epävarmuutta täällä olemiseen.

Ja kun toinen perimmäisistä syistäni tulla tänne on suljettu toistaiseksi, vie se aika paljon mielenkiintoa ajastani olla täällä. Päivittäin mielessäni käy ajatus palata Suomeen heti, kun löydän kohtuuhintaisen lennon. Toisaalta en halua jättää tätä kokemusta puolitiehensä, karanteeni saatetaan vaikka poistaa kesäkuussa. Vaakakupin vastakkaisilla puolilla painavat nyt jäämisen turhuus, ja palaamisen lopullisuus. Onko mitään järkeä jäädä tänne, jos vapaaehtoisprojektit pysyvät suljettuina vaikkapa tämän vuoden loppuun saakka? Toisaalta, jos palaan nyt Suomeen, niin milloin voin tulla takaisin Buenos Airesiin?

Pieniä valonpilkahduksia on toki näkyvissä päivittäin. Tänään esimerkiksi ”jouduin” käymään kaupassa tavallista kauempana, koska sunnuntain takia moni vihanneskauppa on kiinni. Käveleminen ulkona oli oikea nautinto! Aamupäivien lukuhetki katolla auringonpaisteessa on ollut mukava tapa aloittaa päivä. On myös erittäin ilahduttavaa huomata, että pystyn käymään keskusteluja espanjaksi kolumbialaisten ja venezuelalaisten kämppiksieni kanssa. Positiivista ei siis pelkästään ole se, että kielitaitoni on kohentunut, vaan myös kivoihin ihmisiin tutustuminen. Eikä elämä täällä oikeasti ole kurjaa, tylsää vain välillä.

Vaikka olenkin luonteeltani joskus hyvin malttamaton ja haluan kaiken heti, tajusin tänään, että eiköhän Buenos Aires ole paikoillaan vielä ensi vuosikymmenelläkin. Jos en tällä kertaa näekään ”tarpeeksi” Buenos Airesia, koe elämäni parasta aikaa tai opi espanjaa täydellisesti, voin varmasti palata tänne joku päivä jatkamaan seikkailua. Kuka tietää mitä silloin tapahtuu!

Onko tästä blogikirjoituksesta sitten ollut mitään hyötyä? Ainakin minun päivästä kului muutama tunti tätä kirjoittaessa ja pääsen päivittelemästä päivittämätöntä blogiani.

Kolme viikkoa rajoitettua elämää alkaa tehdä tehtävänsä. Tuntuu, että möllötämme sohvalla, lattialla, tuolilla, sängyllä, parvekkeella, katolla, kasassa, vierekkäin tai mitä ihmeellisimmissä paikoissa ja asennoissa suuren osan päivästä. Kuluuhan se aika niinkin ja kyllä me luemme kirjoja, pelaamme lautapelejä, katsomme elokuvia, juttelemme ja kokkaamme. Toisin sanoen teemme siis ”järkeviäkin” asioita, mutta haluan myös sanoa, että näin karanteenin keskellä on välillä lupa löhöillä ja antaa ajatusten juosta. Onneksi edes niillä on vapaus liikkua paikasta toiseen.

Ja on tämä ajassa kelluminen tavallaan tehnyt hyvääkin. Tällä viikolla teimme lettuja, ja sekös piristi keskiviikkoamme! Toissaviikolla laitoimme patjoja rappusiin, jotta voisimme laskea liukumäkeä (lapsi on terve kun se leikkii, eikö vain?). Olemme myös kyseenalaistaneet Emojeita: miksi on olemassa vain vaniljajäätelö-emoji, mutta ei suklaa-, päärynä- tai mansikkajäätelö-emojia? Miksi on donitsi-emoji suklaakuorrutteella, mutta ei vaahterasiirapilla? Naamoja ja käsiä on kyllä monessa eri värissä (ilman pisamia tosin), mutta ruuissa ja juomissa olisi petrattavaa. Voisiko joku tehdä lisää Emojeita? Vai olenko minä jo tullut hulluksi kun mietin tämmöisiä?

Jo vapaaehtoisjaksoni alusta alkaen olemme pitäneet erilaisia ”työpajoja”. Kaikilla meistä on jotain harrastuksia tai kiinnostuksenkohteita, joita olemme sitten vuorotelleen näyttäneet ja opettaneet muille. Itse olen päässyt harjoittelemaan breakdancea ja virkistämään muistiani, miten salsan perusaskeleet menevät. Olen myös tutustunut joogaan ja teimmepä minun ohjauksessa pariakrobatiaakin yhtenä päivänä. Christine ja Geannina ehdottivat, että meidän pitäisi tehdä 10 minuuttia lihaskuntoharjoituksia joka päivä. Motivaatio ei ole ollut kenelläkään huipussaan, mutta kyllä me yritämme. Vähintään joka toinen päivä, jotta voi sitten paremmalla omallatunnolla syödä lettuja.

Nyt toivon, että viime viikolla alkaneet espanjan tunnit saisivat jatkoa. Olisi edes jotakin sovittua tekemistä ja saisin parannettua kielitaitoani. On se selvästi jo kohentunut, mutta vielä on paljon tekemistä. Edellisen oppitunnin subjunktiivin perfekti sai pääni pyörälle. Verbien taivutus sinällään ei ole vaikeaa, mutta subjunktiivin käyttö tuottaa minulle edelleen vaikeuksia. Te, jotka ette ole opiskelleet espanjaa tai ranskaa, olkaa onnellisia että ette edes tiedä mistä puhun.

Elämämme muuttui aika radikaalisti kun torstai 19.3. vaihtui perjantaiksi. Keskiyöllä Argentiinassa alkoi karanteeni, jonka piti alun perin kestää maaliskuun loppuun saakka. Nyt näyttää siltä, että sitä todennäköisesti jatketaan huhtikuun puoleen väliin asti. Ja oletan, että ei se vielä siihen lopu. Karanteeni meidän kohdalla tarkoittaa sitä, että kodista saa poistua vain sairaalaan, apteekkiin tai ruokaostoksille ja silloinkin täytyy suosia lähikaupppoja.

Ennen karanteenia ehdimme käydä syömässä ulkona vielä viimeisen kerran. Torstai-ilta oli varattu yhdessäololle, sillä moni vapaaehtoinen oli käsketty takaisin kotimaahansa. Kaikki saksalaiset lähtivät viime viikon aikana, samoin kuin muutama muu vapaaehtoinen, joiden työt olisivat loppuneet muutenkin huhtikuun aikana. Kävimme siis nauttimassa elämästä kotimme ulkopuolella kun se vielä oli mahdollista, söimme hyvin ja nauroimme, sekä jätimme hyvästejä itkien ja halaten.

Saapumiseni jälkeen olen ehtinyt tutustua Buenos Airesiin ja ihastua kaupunkiin ihan täysillä! Täällä on valtavasti tehtävää ja nähtävää, ihmiset ovat ystävällisiä ja olen saanut uusia ystäviä roppakaupalla. Suomalaisen Iinan kautta olen tutustunut moniin ihaniin ihmisiin Argentiinasta, Venezuelasta, Chilestä ja Perusta. Olemme tanssineet läpi yön yökerhoissa ja päätyneet kotibileisiin talon katolle, mutta hauskanpidon ohella myös solmineet kestäviä ystävyyssuhteita ja jutelleet vakavia vitsailun ohella. On aina mukava löytää samanhenkisiä ihmisiä.

Kansainvälisenä naistenpäivänä marssimme naisten oikeuksien puolesta tuhansien muiden kanssa Buenos Airesin keskustassa. Kaduilla tanssittiin, laulettiin, huudettiin iskulauseita ja toivottavasti muutettiin maailmaa parempaan suuntaan.

Nyt päivittäinen elämämme on huomattavasti rauhallisempaa. Kotiimme jäi seitsemän vapaaehtoista, jonka lisäksi täällä asuu seitsemän muuta vuokralaista ja talo tuntuu huomattavasti tyhjemmältä. Toisaalta tilaa on enemmän, mutta on täällä välillä aavemaisen hiljaista. Päivämme täyttyvät espanjan opiskelusta, auringon ottamisesta, kirjan lukemisesta, korttipeleistä ja juttutuokioista. Tuntuu myös, että nukumme huomattavasti enemmän kuin yleensä. Joka ilta syömme illallista yhdessä, ja silloin viimeistään olemme kaikki koolla ja voimme jutella mistä nyt milloinkin haluamme.

Tavoitteena olisi harrastaa edes vähän liikuntaa, nyt kun ulos ei pääse kattoa lukuunottamatta. Kerron harrastuksistamme seuraavalla kerralla lisää, toistaiseksi olemme kokeilleet salsaa, breakdancea ja joogaa. Tänään saattaa olla minun vuoro opettaa pariakrobatiaa.

Toissapäivänä opiskelin espanjaa toista tuntia olohuoneessa ja kun tietokoneestani alkoi loppua akku, menin meidän huoneeseen noutamaan laturia. Päästyäni huoneeseemme katseeni kiinnittyi huoneemme lattialla olevaan pieneen, leipälautasen kokoiseen TULIPALOON! Hetken ajan päässäni löi tyhjää, kunnes tajusin, että minun on haettava keittiöstä kattila, jolla voin tukahduttaa palon. Ensimmäisen kattilan kahvat ottivat lattiaan, eikä kattila tukahduttanut paloa. Juoksin keittiöön uudestaan hakemaan toista kattilaa, jolloin muut kiinnittivät huomiota kiireeseeni ja kysyivät mitä tapahtuu. Ehdin vain sanoa ”fuego” (tulipalo!) olkani ylitse ennen kuin hävisin huoneeseemme uudestaan. Tällä kertaa suunnitelma toimi ja palo sammui hetkessä. Kauhea käry huoneeseen jäi, sillä vuosia vanha kokolattiamatto ei palaessaan ole mikään ilmanraikastin.

Mikä palon sitten aiheutti? Geannina halusi päästä eroon hyttysistä ja päätti sytyttää hyttyskiehkuran. Huoneessaamme. Sisätiloissa. Epäonnekseen hyttyskiehkuran keskiö meni rikki, joten hän ei voinut laittaa sitä metalliseen telineeseen, vaan päätti käyttää sen sijaan muovista korkkia ”telineenä”. Myös palamaton alusta unohtui laittaa kokolattiamaton ja hyttyskiehkuran väliin. Tämän jälkeen hän luonnollisesti poistui huoneesta. Soppa oli valmis, mutta onneksi minä satuin paikalle ennen kuin palo ehti levitä yhtään enempää ja vältyimme isoilta vahingoilta. Ottakaahan opiksenne.

Vaikka tekemistä on huomattavasti vähemmän, ei elämä täällä kuitenkaan ole tylsää. Olen puhunut pitkiä puheluita Suomeen ja nauttinut rauhasta. Vielä eivät seinät kaadu päälle tai paikallaanolo ahdista. Eräänä iltana katsoimme elokuvia yhdessä ja söimme jäätelöä, eilen jäimme juttelemaan Christinen kanssa ja yhtäkkiä huomasimme kellon olevan jo pitkällä aamuyön puolella. Välillä on tärkeää unohtaa, että olemme ”vankeina” ja vain nauttia toistemme seurasta.

Toim. huom. Tänään maanantaina 16.3. koulut ja vapaaehtoisprojektit suljettiin ja ne pysyvät suljettuina ainakin kuun loppuun saakka. Katsotaan mitä parin viikon päästä tapahtuu. Tässä kuitenkin kuvaus viime viikkojen työstäni täällä.

Tästä se työpäivä alkaa, bussipysäkiltä. Minä työskentelen tanskalaisen Christinen kanssa Sur Solidario -nimisessä projektissa, ja meidän työpaikka sijaitsee Lomas de Zamorassa, Buenos Airesin provinssissa. Työmatkan pituus riippuu liikenteestä ja millä bussilla kuljemme töihin, mutta periaatteessa yhdensuuntainen matka on 1,5 tuntia. Takaisin kotiin pääsemme hieman nopeammin, sillä kadut ovat tyhjempiä illalla.

Bussi nro 188 kulkee suoraan projektimme lähelle, mutta se on monasti tupaten täynnä ja pysähtelee useammin, joten aikaakin tuhraantuu enemmän. Voimme myös ottaa ensin bussin nro 31 ja vaihtaa provinssiin päästyämme bussiin nro 553. Tämä vaihtoehto on nopeampi ja hyvällä tuurilla pääsemme myös istumaan. Kallista bussilla kulkeminen ei täällä ole. Kertamaksu on 21 Argentiinan pesoa, eli noin 0,30€. Tuolla summalla bussissa saa istua vaikka linjan alusta loppuun.

Kun jäämme bussista pois Lomasissa, tämä näky tervehtii meitä. Kuljemme hevosen ohi kohti vihreää ovea, jonka päällä on osoite Florencio Sanchez 1224. Täällä sijaitsee Puente Verde. Kyseessä on talon alakerrassa sijaitseva iso olohuone, jossa on kolme pitkää pöytää. Työpäivämme alkaa klo 17, jolloin Puente Verdessä tarjoillaan lapsille ja nuorille merienda, eli välipalaa. Välipala koostuu kekseistä ja hunajalla makeutetusta lämpimästä mate-teestä.

Meriendan aikana paikalla on yleensä 20-50 lasta ja nuorta ja välipalan jälkeen osa heistä jää viettämään aikaa kanssamme. Lasten suosikkipeli on Uno, jonka lisäksi myös erilaiset hipat ja jalkapallo ovat suuressa suosiossa.

Argentiinassa on päinvastaiset vuodenajat kuin Suomessa. Täällä koulut alkoivat kesäloman jälkeen maaliskuun alkupuolella ja sen takia olemme harjoitelleet lasten kanssa myös englantia ja matematiikkaa. Yksi tyttö pyysi minua auttamaan häntä oppimaan lukemaan, siinäpä sitä onkin projektia kerrakseen! Onneksi olen saanut apua muilta vapaaehtoisilta ja kävinpä hankkimassa paikallisen kirjastokortinkin, jotta voimme lukea lapsille satuja.

Viime torstaina kolme poikaa ei meinannut millään saada tarpeekseen harjoituksista! Harjoittelimme ensin englannin persoonapronomineja ja be-verbin käyttöä, jonka jälkeen he pyysivät saada laskea matematiikkaa. Christinen kanssa keksimme heille hiki hatussa yhteen- ja vähennyslaskuja allekkain ja harjoitimme heitä hahmottamaan lukuja. Siinä kului aika kuin siivillä ja lapset olivat todella innokkaita! Lopulta meidän täytyi lopettaa laskut, sillä klo 19 lapsille tarjoillaan illallinen, jolloin paikalle saapuu naapurustosta taas lähemmäs 50 lasta. Tarjoilemme lapsille ruuan, korjaamme lautaset pois ja pyyhimme pöydät. Tämän jälkeen onkin aika hyvästellä Norma, Juan ja muut projektia pyörittävät paikalliset aikuiset. Annamme argentiinalaiseen tapaan poskisuudelmat ja kävelemme takaisin bussipysäkille hämärän laskeutuessa. Kotiin saavumme klo 21-21.30 illallistamaan muiden vapaaehtoisten kanssa.

Työt sujuvat jo hyvin ja olemme oppineet useamman lapsen nimen. Monet kasvot ovat tuttuja vaikka nimeä en osaisikaan ja ilahduttavan moni lapsi tulee juttelemaan meille. Alkuun meillä oli todella paljon vaikeuksia ymmärtää lapsia, sillä he puhuvat todella nopeasti ja aksentilla, jota ei Suomessa espanjantunneilla opetettu. Nyt korvamme on jo pikkuisen tottunut paikalliseen puhetapaan ja joka päivä kielitaitomme tuntuu edistyvän.

Yhtenä päivänä toissa viikolla projekti oli peruttu, sillä koko Lomasin alueella oli sähkökatko. Viime keskiviikkona koko päivän jatkunut sade sai kadut tulvimaan ja lapset jäivät koteihinsa, joten meilläkään ei ollut töitä. Tuntui oudolta jäädä kotiin sateen takia, mutta kuulimme, että lapsia ei todellakaan tule paikalle kovalla sateella, joten 1,5 tunnin bussimatka olisi ollut turha tehdä.

Toissa viikolla olimme saapuneet Puente Verdeen kun kuulimme, että Norma on kipeänä, joten kukaan ei olisi laittamassa lapsille ruokaa. Leikimme kuitenkin lasten kanssa hippaa meriendan jälkeen, ja kun illallisaika lähestyi, alkoi paikalle saapua lisää lapsia ja vanhempia. Oli sydäntäsärkevää kertoa heille, että tänään ei olisi illallista tarjolla. Olin juuri jutellut yhden äidin kanssa. Hän on kolmen pienen lapsen äiti, koditon ja nyt vielä lasten illallinen oli peruttu. Luulen myös, että monessa muussakaan kodissa ei ole tarpeeksi rahaa ruokaan, joten lasten ruokaileminen Puente Verdessä on elintärkeää. Siinä olikin mietittävää kotimatkalleni.

Kaikesta tästä huolimatta lasten huulilla näkee hymyn päivittäin. Siitä saan toivoa.

Kysymys on tuonut hymyn huulillemme vertaillessamme huonetovereideni Christinen, Geanninan ja Claran kanssa matkalaukkujemme sisältöä. Minä pakkasin hyvin vähän mitään, sillä ajattelin ostavani täältä lisää vaatteita kun tarve sitä vaatii. Balvaneran alueelta, jossa asumme, löytyy vaatekauppoja ja kirpputoreja ja olen odottanut sopivaa hetkeä lähteä ostoksille. Toki laivamatkaa varten pakkasin kirjoja, jotka ovat ”ylimääräistä” painoa, mutta kunhan olen saanut luettua ne, voin jättää kirjat tänne.

Christine onkin sitten pakannut vähän kaikkea maan ja taivaan väliltä ja jopa minun puolesta! Tarpeellisten vaatteiden lisäksi hän pakkasi mukaan Tanskasta muun muassa säärisuojat (kaksin kappalein) mikäli ikinä pelaamme jalkapalloa, puuroriisiä, meikkitelineen, pari kiloa karkkia (salmiakin ymmärrän, sillä sitä en ole vielä nähnyt myytävän Buenos Airesissa), Taru sormusten herrasta -trilogian, frisbeitä ja jatkojohdon. En ymmärrä, miten hän sai kaiken tämän mahtumaan matkalaukkuihinsa!

Kaikista ivailuistani huolimatta Christine on pakannut mukaan erittäin tarpeellisia asioita, esimerkkinä nyt jatkojohto, joka on käytössämme päivittäin. Enpä olisi arvannut, että sitä tarvitaan täällä.

Yhtä unohtamaani asiaa olen kyllä katunut useampaankin kertaan, ja se on valokuvat. Siis fyysiset valokuvat Suomesta, perheestäni ja ystävistäni, joita voisin näyttää töissä lapsille tai laittaa huoneeni seinälle. Onneksi minulla on kuvia puhelimessa. Lumiset tunnelmat Suomesta ja kuvat perheestäni ja ystävistäni ovat herättäneet kiinnostusta paikallisissa.

Elämäni Buenos Airesissa on päässyt hyvään vauhtiin! Heti alusta asti minut on toivotettu tervetulleeksi ja olen saanut uusia ystäviä roppakaupalla. Kaikki vapaaehtoiset ovat mukavia ja vietämme aikaa yhdessä ruokaa tehden, kaupunkiin tutustuen ja töitä tehden. Meitä vapaaehtoisia asuu yhteensä 22 tässä asunnossa, jonka lisäksi samassa talossa on vielä puolisen tusinaa muuta asukasta. Yllättävää kyllä, että keittiössä ei ole jatkuva ruuhka! Suihkuun ja vessaan saa kylläkin joskus jonottaa, mutta ottaen huomioon että asuin Suomessa yksin omassa talossa, olen tottunut hyvin yhteiseloon. Ja kun kaikki on uutta ja ihmeellistä, on mukavampi olla seurassa kuin yksin.

Asuntomme on upea, vanha koristeltu talo Balvaneran alueella. Minä asun neljän hengen huoneessa, jonka lisäksi meillä vapaaehtoisilla on myös yksi kuuden hengen ja yksi kymmenen hengen makuuhuone käytössä. Yhteisinä tiloina meillä on olohuone, ruokasali, terassi, sekä pieni parveke.

Meitä vapaaehtoisia on useista eri maista: Saksasta, Tanskasta, Costa Ricasta, Sveitsistä, Ranskasta, Belgiasta ja Barcelonasta (Clara on tarkka siitä, että hän on barcelonalainen, ei espanjalainen).

Buenos Airesin eri kaupunginosista Palermon värikkäät kadut ja yökerhot, Recoletan puistot, Colegiosin ravintolat ja kuppilat sekä Microcentron pankkialue ovat tulleet jossain määrin jo tutuiksi kierreltyämme kaupungilla. Nähtävää riittää vielä kymmeniksi, ellei sadoiksi päiviksi ja intoa minulla riittää! Pakollista nähtävää ja koettavaa ovat tietenkin tango, katumarkkinat, jalkapallo-ottelut ja kymmenet puistot, joten tylsää ei tule.

Argentiinassa parasta tähän mennessä on ollut ystävälliset ihmiset. Aina tavatessa tervehditään ja kysytään miten menee. Uusin ihmisiin tutustuessa (ja myös vanhoja ystäviä) tavatessa annetaan poskisuudelma ja halaus. Näyttäessämme olevamme hukassa meiltä kysytään mitä etsimme tai minne olemme menossa. Tuntuu, että kaikista pidetään huolta.

Tänään menemme katsomaan karnevaalia, luvassa on värikkäitä pukuja, musiikkia, tanssia ja hyvää meininkiä. Siitä lisää koettuani argentiinalaisen karnevaalin!

Me matkustajat saamme kulkea laivalla aika vapaasti, ja luvan saatuamme, pääsemme käymään myös bridgellä, eli laivan ohjaamossa. Sieltä on kiva tarkkailla reittiämme, nopeuttamme, tutkia karttoja ja jutella merimiesten kanssa, mikäli heillä ei ole kauheasti kiirettä. Heiltä kuulee paljon tietoa laivalla työskentelyn arjesta. Olen esimerkiksi saanut tietää, että laivatkin kulkevat eräänlaisia yleisesti sovittuja reittejä pitkin. Kun lähdimme Dakarista ja suuntasimme Brasiliaan, kurssimme oli useamman päivän ajan tiukasti 217 astetta ja kuljimme luotisuorasti eteenpäin. Kartallakin oli vain pitkä viiva, johon oli merkitty sijaintimme kahden tunnin välein. Onneksi laivoissa on autopilotti, mahtaisi olla tylsää pitää ruoria monta päivää samassa asennossa.

Lissabonin ja Casablancan edustoilla jouduimme odottamaan pääsyä satamaan, sillä satamissa oli ruuhkaa ja olimme myöhästyneet alkuperäisestä aikataulustamme huonon sään takia. Kuulin, että satamien edustoilla on parkkipaikat, johon laivat ohjataan odottamaan pääsyä satamaan. Parkkipaikka on iso alue sataman edustalla ja kaiken lisäksi vielä maksullinen, vaikka laivaa ei saa edes lämmitystolppaan kiinni. Tämän takia laivat optimoivat saapumisensa satamiin niin, että pilotti voisi ohjata laivan suoraan satamaan. Optimointi voi esimerkiksi olla kulkunopeuden hidastamista tai nopeuttamista jo saapumista edeltävänä päivänä ja mahdollisimman aikaisin yhteyden ottamista seuraavaan satamaan, jotta laivalle varattaisiin paikka satamasta jo etukäteen. Mikäli laiva kuitenkin joutuu odottamaan sataman edustalla, on maksullinen pysäköinti paras vaihtoehto, sillä mikäli pysäköit maksullisen pysäköintialueen ulkopuolelle, jätetään sinut jonon hännille. Kikkailu ei siis auta enää siinä vaiheessa.

Noustessani laivaan, en tiennyt tarkkaa reittiämme, ja itse asiassa se muuttui kesken matkan. Viivästysten takia myös minun maihinnousupaikkani muuttui, mutta tämä oli onneksi helppo järjestää kapteenin kanssa. Voin kyllä suositella rahtilaivalla matkustamista kaikille, jotka pitävät leppoisasta tavasta matkustaa ja osaavat (tai pystyvät) arvostaa tekemisen vähyyttä.

Tässä vielä merimatkan pysähdyspaikat päivämäärineen. Nyt olen jo tottunut elämiseen Buenos Airesissa ja seuraavaksi kuulette arjestani täällä.

Maanantai 3.2. Viime yönä me matkustajat heräsimme kolmen aikaan. Laivamme ylitti Päiväntasaajan klo 03.37 paikallista aikaa, eli 07.37 Suomen aikaa. Harvoin olen nähnyt rajanylityksessä näin upeaa spektaakkelia!

Olimme laittaneet herätyskellot soimaan, puimme päällemme ja menimme bridgelle, jossa on koko ajan joku merimiehistä pitämässä vahtia, tarkkailemassa kurssiamme yms. Kysyin, oliko mitään erikoista tapahtunut. Ei vielä, mutta ei ihmekään, sillä Päiväntasaaja oli vielä noin kymmenen minuutin matkan päässä. Menimme kannelle katsomaan tähtiä. Yölläkin ilma on kuuma ja kostea, onneksi merellä edes tuulee.

Ensin Romane näki taivaanrannassa ison salaman, se valaisi koko taivaankannen! Heti perään kuului ukkosenjyrinää ja tuntui kuin koko taivas olisi täyttynyt rummutuksesta. Kun rummutus lakkasi, kuu astui esiin pilviverhon takaa ja näimme merellä kymmeniä, ehkä satoja delfiinejä, jotka tekivät temppuja, pomputtelivat pyrstöillään palloja toisilleen, hyppivät muodostelmissa tulirenkaiden läpi ja lopulta ne sukelsivat kaikki merenpinnan alle.

Huh, puuskutimme ihmetyksestä, mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Päiväntasaaja erottui jo selkeänä punaisena viivana edessämme meren päällä, kun ylitsemme hyppäsi valtava sinivalas! Kun se oli suoraan päällämme, tuntui kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi ja näimme kun se vinkkasi meille silmää. Sitten aika tuntui taas kulkevan normaalisti, ja kun valas laskeutui laivamme paapuurin puolelle, toivotti se meille turvallista matkaa. Tämän jälkeen laivamme pysähtyi pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon rajalle rajatarkastusta varten. Meidän passimme leimattiin ja jouduimme odottamaan hetken aikaa, kun rajaviranomaiset tarkistivat, että laivalla ei salakuljetettu mitään. Me matkustajat siirryimme laivan takaosaan katsomaan tähtiä. Harmittelin, että en ollut ottanut kameraa mukaani.

Odotimme ja odotimme kannella, kunnes lopulta päätimme mennä takaisin nukkumaan, koska mitään tästä ei oikeasti tapahtunut.

Jälkikirjoitus: Totuuden nimissä on sanottava, että heräsimme yöllä, mutta eihän Päiväntasaaja ole mikään oikeasti näkyvä raja. Ainoa asia, mistä tiesimme, että olimme ylittäneet sen, oli kun yksi merimiehistä sanoi, että ylitimme juuri Päiväntasaajan. Maailma ei mullistunut eikä kunniaksemme järjestetty mitään esityksiä. Harmi, me kun niin toivoimme, että jotain olisi tapahtunut. Tosin yleisenä tapana on pitää ”kastejuhlat”, aina kun laiva ylittää Päiväntasaajan. Ehkäpä semmoinen on luvassa tänään myöhemmin (toim. huom. Ei järjestetty). Mutta koska yöllä kaikki oli tyyntä ja hiljaista, eikä tähtiäkään juuri näkynyt pilviverhon läpi, päätimme mennä nukkumaan tyytyväisinä siitä tiedosta, että olimme olleet hereillä kun saavuimme eteläiselle pallonpuoliskolle.